Vanhan basenjin blogi

Toivon, etteivät Riki ja Finn lue tätä, koska vaikka ne ovatkin omalla tavallaan ihan symppiksia, niin eivät ne kyllä kulmakunnan komistuksia ole.

Tänään Emo tuli töistä aikaisin kotiin, istahti olohuoneen matolle, ei puhunut mitään, katseli vain sadetta isosta ikkunasta. Näin heti, että Emo oli terapian tarpeessa. Menin Emon luo, kellahdin selä ...

Eilen illalla pääsin Emon ja Frankon mukaan kylään ystävien luo. Emo tarjoili minulle iltasapuskan kotona ennen lähtöä, ja luulin jo, että joutuisin jäämään koko illaksi yksin kotiin. Mutta onneksi ei, Emo ja Franko eivät kuulemma mene enää iltaisin minnekään, elleivät saa ottaa minua mukaan. Se on hyvä päätös se.

Lokakuu on tullut. Se tietää syksyä. Vielä on onneksi aurinkoista, vaikka sää onkin aika lailla viilentynyt. Eilen tehtiin Emon kanssa pitkänmoinen aamulenkki. Emolla oli kesän jälkeen ensimmäistä kertaa päällystakki, sellainen haalistuneen vihreä. Oltiin ihan sävy sävyyn, kun minullakin on vihreät valjaat.

Rauno ei eläessään mitenkään salaillut viehtymystään ruokaan. Loppua kohti sen ruokahalu vain kasvoi. Paitsi ihan viimeisenä iltana se ei enää halunnut edes juoda, ja vaikkei muuta häikkää olisi ollutkaan, niin pelkästään siitä olisi arvannut, ettei kaikki ollut hyvin.

Meidän sininen talo sijaitsee rinteessä, oikeastaan aika lähellä rinteen alapäätä. Rinteessä kasvaa paljon muitakin taloja, ja mitä ylemmäs mennään, sitä isompia talot ovat. Ja mitä isompia talot ovat, sitä korkeammat aidat niitä ympäröivät. Talojen välissä luikertelee katuja ja kävelyteitä, joilla Emon kanssa käydään usein kävelemässä. Emo tykkää katsella pihoja ja puutarhoja ja kyllä se vähän kurkistelee sisään ikkunoistakin, vaikkei se sitä myönnäkään. Minä haluan pysyä koko ajan selvillä siitä mitä kotirinteessä tapahtuu, joten nuuskin tietysti viestejä minkä ehdin.

Nyt on sunnuntai ja sataa taivaan täydeltä. Emo kertoi, että silloin kun sataa kovaa, englantilaisten mielestä sataa kissoja ja koiria. En kyllä yhtään ymmärrä miten niin muka koiria. Kissoja voikin sataa, niitähän putoilee muutenkin puista ja parvekkeilta ja aina ne selviävät alas neljän käpälänsä päälle. Mutta me koirat emme sada sen kummemmin vetenä kuin lumenakaan, emmekä me muutenkaan viihdy ilmassa kovin pitkiä aikoja. En ainakaan minä.

Viime viikon keskiviikkona ajeltiin Emon kanssa autolla pitkä matka. Tultiin paikkaan, jossa oli tosi paljon ihmisiä, matkalaukkuja ja lähtötunnelmaa. Seisoskeltiin siinä katselemassa ympärillemme ja nuuhkittiin ilmaa (Emo) ja lattiaa, nurkkia ja lahkeita (minä). Ja sitten ihan yllättäen nähtiin Kivojen Tätien tepastelevan meitä kohti sellaisen portin takaa.

Eilen oli niin kova päivä, etten jaksanut kirjoittaa. Nyt olen jo enemmän voimissani.

Huomenna on se päivä, kun menen taas Valkotakkisen Sedän luo, jotta tassu paranisi. Emo antoi minulle riisiliha-annoksen jo hirmu aikaisin, koska tänä iltana en saa pistää mitään poskeeni. Huomenna Setä antaa minulle kuulemma lääkettä, joka saa minut nukkumaan sikeästi, eikä minuun satu yhtään, vaikka tassua ihan vähän leikataan. Sitten saan vielä nukkua, ja kun herään, niin Emo jo melkein tuleekin hakemaan minua takaisin kotiin.