Tänään iltapäivällä ovikello soi ja mentiin Emon kanssa avaamaan. Ovenraosta tulvahti nenääni sellainen hajujen paljous, että luulin oven takana seisovan kokonaisen eläinarmeijan. Siinä oli ainakin koiraa, kissaa, hevosta, lammasta, vuohta ja aasia.

Olin aika yllättynyt, kun sisään kävelikin vain yksi täti, eikä edes mikään iso.

Ne kaikki hajut tulivat siitä tädistä. Ihan ensin pelotti hiukan, mutta hiivin kuitenkin jäykin jaloin nuuskimaan. Tutkin aika kauan selkäkarvat pystyssä sitä maailmaa, joka aivan yllättäen aukeni nenäni eteen tädin housunlahkeissa ja kengissä. No, eihän sellaista paksua tarinakokoelmaa pystynyt pienessä ajassa kuin hiukan päältä tarkastelemaan. Jo siitäkin väsyin niin, että nukahdin ikkunanvieruspatjalleni sillä välin kun täti, Emo ja Franko puhua pulputtivat ruokapöydän ääressä. Sen verran ehdin tajuta, että ne puhuivat minusta.

Emo sanoi myöhemmin, että se täti oli sellainen, joka osaa helpottaa vanhojen eläinten elämää, hoitaa kipuja ja kolotuksia, saada sydämen lyömään säännöllisemmin ja hengen kulkemaan vaivattomammin. Tädin laumassa on ollut kuulemma kymmeniä eläimiä, jotka kaikki ovat eläneet pitkän ja terveen elämän. Ja nyt täti lähettää kuulemma Emolle sellaisia pillereitä, jotka tekevät meikäläisen loppuelämästä miellyttävämmän. Ei enää aamupulveria! Ja tulen Emon mukaan saamaan ihan erilaista ruokaakin.

Se kyllä rehellisesti sanoen hiukan huolestuttaa. Minulla on syyni olla hiukan epäluuloinen. En haluaisi joutua olemaan jatkuvasti huolissani siitä, minkälaista murkinaa minulle milloinkin annetaan. Sellainen voi käydä vanhan sydämeni päälle.

Onneksi tämä ilta meni hyvin! Sain tarkalleen samaa ruokaa kuin muukin lauma, ja sattumalta se oli erityisherkkuani. Ihanaa perunamunakasta, jossa oli persiljan hento maku. Se vei kielen mennessään.