Basenjisisarukset tarinoivat

Joulun iloja

By Gloria & Roland on 12/26/2012

Emo sanoo että nyt on Tapaninpäivä eikä joulu siis ole millään tavalla vielä ohi, mutta minun ja siskon mielestä sitä sietää kyllä hiukan epäillä. Joulun ajan talossa leijuneet erityistuoksut ovat nimittäin alkaneet uhkaavasti hälventyä.

Meillä kotona ei laiteta perinteisiä jouluruokia, tai ei ainakaan niitä herkkuja, joita me Glorian kanssa saatiin maistella lapsuuden jouluina, eikä kuulemma myöskään niitä, joita Emo maisteli ollessaan pieni. Onhan se tavallaan menetys, kun perinteet katkeavat, mutta toisaalta tänäkin vuonna joulumurkinat olivat silti ihan passeleita. Jouluaattoillaksi Emo valmisti uunissa meriahvenen. Minun ja Frankon mielestä sen olisi pitänyt tulla uunista ulos hiukan nopeammin, mutta Gloriasta se oli ihan parasta ja Emokin tykkäsi.

Joulupäivän kanipataan liittyi pieni pettymys, vaikka se hyvää olikin. Aattoaamuna, kun oltiin Emon kanssa nauttimassa kirkkaasta säästä pitkien sateiden jälkeen, haistoin yhden jäniksen tuoreet jäljet. Hajusta päätellen iso ja komea rusakko. Ajattelin metsästää sen joulupöytään ja säntäsin perään. Hauska takaa-ajo siitä tuli, mutta jänöllä oli valitettavasti sen verran etumatkaa ja sen verran pidemmät koivet että haaveeksihan se jäi. Kun Franko sitten vähän myöhemmin kantoi kotiin saalistamansa kanin, niin kyllä se hiukan kaihersi, vaikka se kani olikin eikä jänis. Eikä meikäpoika siitäkään ateriasta tietysti kieltäytynyt, ja maukkaalta se maistuikin, kun se oli sitä paitsi kypsennetty Emon uudessa joululahjapadassa.

Juhlien hyviin puoliin kuuluu se, että silloin tarjoillaan myös alkupaloja ja jälkiruokaa. Jouluna meillä on aina yhtenä alkupalana hanhenmaksaa, koska se on Emon herkkuruokaa. Tuo se veden meikäläisenkin kielelle, ja kun Franko ei siitä niin välitä, niin me saadaan siskon kanssa isommat palat, rapean leivän päälle levitettynä. Jälkiruoka Frankolle maistuu sen sijaan ihan liiankin hyvin, etenkin italialaiset joulupullat, panettone ja pandoro. Siitä ihanasta pandorosta, jossa on sitruunakreemiä, saatiin niin pieni pala ettei se ehtinyt edes tuntua kielenpäällä kun sitä ei enää ollut.

Olen oppinut, että koiran ei silti kannata näyttää pahaa mieltään. Uudesta ja isommasta makupalasta on paljon enemmän toivoa, jos pettymyksistä piittaamatta palauttaa naamalleen kiitollisen ja rakastavan ilmeen.