Basenjisisarukset tarinoivat

Lomamatkatunnelmia

By Gloria & Roland on 9/4/2013

Viimeksi velipoika esitteli itsensä, kun se ajatteli ettei sitä kukaan kuitenkaan enää muista. Minä taas olen ihan varma siitä että minut muistetaan! Miten kukaan voisi unohtaa näin ihanan olennon? Gloria TorinossaLaitan kuitenkin tähän kuvani, joka on otettu äskeisellä lomareissullamme. Seisoskelen siinä yhdessä hauskassa puistossa, johon lopulta päästiin kun oltiin ensin ajettu autolla pitkään, korkeiden vuorten yli ja sinisenä päilyvien järvien ohi, ja vielä pitkien tunnelienkin läpi. Ja sitten kiemurrellen ison kaupungin katuja. Se on kaupunki, jossa me ollaan vierailtu ennenkin ja jossa asuu meidän nonno.

Tämä puisto, jossa seison, on ihan lähellä nonnon kotia. Täytyy vain mennä hissillä alas alas alas, sitten ulos, sitten lähteä mihin suuntaan tahansa, oikealle tai vasemmalle, ja sitten uudelleen siihen samaan suuntaan, oikealle tai vasemmalle. Sillä lailla siihen puistoon löytää ihan varmasti. Ensimmäisellä lenkillä meillä meni velipojan kanssa aika kauan ennen kuin edes ehdittiin puistoon asti. Nonnon kotikadun koirien sosiaalinen elämä on näes selvästikin aika vilkasta. Tapailevat toisiaan puistoissa mutta myös heti kadulle päästyään, ja silloin kun eivät henkilökohtaisesti tapaa, niin jättävät viestejä. Ja millaisia viestejä! Niissä lukemista riitti, ja välillä piti pähkäillä velipojan kanssa yhdessä että mitä ihmettä joku outo hajukäänne oikein merkitsi. Joku kaksijalkainen voi sanoa, että koirien kielihän on kansainvälistä, mutta vakuutan, että on olemassa sen satoja ellei tuhansia alakieliä. Kaikki murret eivät puhu samaa murretta.

Käytiin me tällä reissulla muissakin puistoissa, ja välillä päästiin eroon hihnoistakin. Ihana vapaus! Vaikka tosiasia on kyllä se, ettei noin isossa ja oudossa kaupungissa oikein uskalla ottaa irtiolostaan kaikkea irti. Ei siellä olisi kiva eksyä Emosta ihan tykkänään. Niinpä me pidettiin Emoa koko ajan vähän silmällä ettei se päässyt katoamaan liian kauas.

Gloria jahtaa sorsiaMutta sorsajahtia oli ihan pakko harrastaa Pellegrinon puistossa! Upea lämmin ilta, taivas melkein pilvetön, tyyni lampi, josta puut heijastuivat. Ja siinä iso parvi sorsia lipumassa. Uskomaton tunne, kun nykäisin hihnasta ja huomasin ettei sitä ollutkaan! Siitä vain vauhti päälle ja menoksi! Kiihdytin, juoksin kohti kaislikkoa, tunsin veden viileyden koivissani. Sorsat pyrähtivät lentoon, ja vesi kasteli vatsani, kun painoin niiden perään. En ihan saanut niitä kiinni, muttei se haitannut, itse jahti oli tärkeämpää. Ryntäsin takaisin maalle, juoksin leveässä kaaressa pitkin nurmikkoa ja ihan ihailevien kaksijalkaisten edestä ja syöksyin uudelleen lampeen, jossa sorsaparvi yritti taas hätääntyneenä nousta siivilleen.

Toistin tämän hurmaavan leikin muutaman kerran ennen kuin antauduin hihnaan. Leikin lopussa koivet ja maha olivat mudasta mustina, kuono mustien pilkkujen peitossa, mutta mieli korkealla. Se oli ehdottomasti yksi lomamatkan kohokohdista!

Aina välillä autossa istuessaan sitä miettii että onko se reissu sen arvoista. Tuntikausien matka paikkaan, jossa ei oikein ole kotonaan, ei ole hajuakaan siitä mitä mitä seuraavaksi tapahtuu eikä uskalla edes yöllä nukkua täysin rentona. Mutta tuollaisina sorsajahdin kaltaisina hetkinä sitä tajuaa: kyllä se reissaaminen sittenkin kannattaa!