Pönttöpää-Roland
Jan
29
Written by:
Sunday, January 29, 2012
Lopultakin olen päässyt eroon Pöntöstä, jota jouduin kuljettamaan kaulassani viikkokausia. Máxima K:n purema oli yhtä ärhäkkä kuin purijakin eikä meinannut millään parantua. Minun näkemykseni on, että se olisi varmasti parantunut aika lailla nopeammin, jos olisin saanut hoitaa sitä itse säännöllisesti ja parhaaksi katsomallani tavalla. Valitettavasti oltiin Emon kanssa ihan eri linjoilla, mitä hoitomuodon valintaan tulee.
Aina kun sain tilaisuuden eli kun pönttö otettiin pois päästä lenkin, ruokailun tai peseytymisen ajaksi, aloitin omahoitosession ja jatkoin sitä niin pitkään kuin ehdin ja pystyin ennen kuin Emo säntäsi työntämään pääni takaisin pönttöön. Omahoitoni sisälsi tehokasta nuolemista ja huolellista nakertamista. Koiran kielellä on tunnetusti parantava kosketus. Ja nakertelu puolestaan auttaa poistamaan puremaan kasvaneet rumat ruvet, mikä on tarpeen, jotta haava saa ilmakylpyjä.
Pönttöpäisenä en päässyt haavaan hampaiksi, mikä harmitti aika lailla. Onneksi siskolta sain jonkin verran apua haavan hoidossa: se nuoli ja nakersi päivittäin antamieni ohjeiden mukaan ja vähän omiensakin. Parempihan sekin oli kuin ei mitään. Valitettavasti Emo keskeytti lyhyeen myös Glorian hoitosessiot, jos sattui tulemaan paikalle.
Kaiken kaikkiaan totuin pönttöön aika hyvin, vaikken siitä tykännytkään. Koira on sopeutuvainen eläin. Alkuvaikeuksien jälkeen elin melkein normaalia elämää. Enemmän harmitti, kun Emo päätti aina välillä, että kaulani tarvitsee lepoa, ja puki päälleni raidallisen villanutun. Se on hieno nuttu, mutta sisäilmaan ihan liian kuuma. Ja kun yritin riisua sitä, niin takajalat jäivät jumiin nutun sisään, niin etten päässyt eteenpäin kuin kierähtelemällä.
Hyvä oli päästä pöntöstä eroon senkin takia, ettei Emo voi enää nimitellä meikäläistä. En yhtään tykännyt, kun se sanoi minua Ihanaksi Tuuttipääkseen tai Rakkaaksi Rupikoirakseen.
Máxima-parivaljakkoa ei olla onneksi nähty sitten viime kerran eikä kyllä tee mielikään. Ollaan vältelty sitä metsää viikonloppuaamuisin. Glorian kanssa me haaveillaan Suuresta Kostosta, mutta pakko myöntää, että tosipaikan tullen olisi varmasti pupu pöksyissä.
Arvet tästä kokemuksesta jää meille molemmille, niin kroppaan kuin sieluunkin. Glorialla on kolme pientä läikkää kankussaan, minulla yksi iso. Ei niihin varmasti koskaan enää karva kasva. Mutta väliäkö sillä: ainakin on eletty ja koettu! Ja mikä on eletty, se saa näkyä. Se on sekä meidän että Emon tunnuslause.