Basenjisisarusten tarinoita

Tänään illansuussa, kun oli vielä valoisaa mutta taivas alkoi yhtäkkiä muuttua uhkaavan tummaksi, lähdettiin koko lauma yhdessä lenkille.

Keskellä meidän kylää kirkon ja rautatien takana on iso niittyaukea, jota halkoo vanhan kylän puolelle vievä tie. Aina välillä maanomistaja sulkee niityt rautalankaportilla muistuttaakseen, etteivät ne ole mitään yleisiä puistoja. Mutta välillä portit repsottavat auki, mikä meidän mielestämme tarkoittaa sitä, että niityistä on tullut tilapäisesti puistoja ja niitä on oikeus käyttää vapaaseen juoksenteluun, kisailuun ja kaivuuhankkeisiin.

Tänään mentiin vasemmanpuoleiselle niitylle ja käveltiin sen päähän asti, sinne missä kasvaa korkeata heinikkoa. Tai Emo ja Franko kävelivät, kun taas Roland ja minä juostiin, ja kovaa juostiinkin. Ruoho oli jo sen verran korkeaa, että piti hiukan hypähdellä päästäkseen sulavasti eteenpäin, ja täynnä keltaisia voikukkia.

Heinikon luota käännyttiin takaisinpäin, tai siis Emo, Franko ja Roland kääntyivät, minä jäin nuuskimaan yhtä arvoituksellista hajua vielä hetkeksi. Mutta en minä sokea ole, vaikka muu lauma nyt niin luuleekin. Kyllä minä vallan hyvin huomasin, että heinikosta lähti juoksemaan jättimäinen ruskea jänis. Huomasin hyvinkin, mutta tuumin, että vapun kunniaksi annan Rolandin nauttia vauhdin hurmasta han yksin.

...

Kuten viime kesänäkin, meidän parvekkeen alle rakentaa innoissaan pesää yksi pikkulintu. Me Glorian kanssa tarkkaillaan sen touhuja auringonläikkämatolla makoillen. Siinä se pyrähtelee edestakaisin, kuljettaa aina uuden ruohonkorren pesäprojektiinsa ja lentää etsimään uusia rakennustarpeita. Alkuun innostuin hiukan metsästämään lintua, kun se niin houkuttelevana lennähteli ihan siitä kuonon edestä. Huomasin kyllä aika pian, että metsästäminen käy kätevämmin, jos ei ole ikkunalasia välissä. Nyt me odotetaan kaikki sydän syrjällämme milloin linnunpesä tipahtaa parvekkeen alta terassille koko komeudessaan. Niin kävi viime vuonna, ja on ihme, jos ei niin käy tänäkin vuonna, koska parvekkeen alusta on tehty alumiinista eikä siinä oikein ruohonkorret ja muut pesämateriaalit pysy. Emo on ollut tänä keväänä tosi paljon kotona ja hiukan huonossa hapessa. Me Glorian kanssa ollaan toimittu Emon...

Meillä on uusi sukulainen Suomen-mummulassa. Tai ei se nyt enää ihan upouusi ole, on se asustellut siellä jo monta viikkoa. Sen nimi on Kalle ja se on kissa. Kalle muutti mummun luo, kun Kati-kissa lähti sateenkaarisillalle ja mummulla oli kova ikävä. Ensimmäisen vuotensa Kalle oli elänyt emonsa Mimmin ja veljensä Pallen kanssa jonkun vanhan papan luona, mutta sitten koko kissakonkkaronkan piti muuttaa sieltä pois ja löytää uudet kodit. Kalle löysi uuden kodin meidän mummulasta. Ei sillä huonompi tuuri käynyt, koska mummu on kiltti ja ymmärtäväinen ja melkein aina kotona. Kalle ei silti ihan alkuun ymmärtänyt, että sitä oli onnistanut aika hyvin kodinhankinnassa. Se meni piiloon mummun ison sängyn alle ja tuli sieltä esiin vain yöaikaan, kun talossa oli hiljaista ja kuului pelkkää tasaista hengitystä. Ruoka sille maittoi oikein hyvin päiväsaikaankin,...

Minulta ja Glorialta on pääsy kielletty Emon ja Frankon makuuhuoneeseen. Myös keittiöön on pääsy kielletty, mutta sinne on tosi helppo livahtaa salaa olohuoneesta käsin, kun siinä ei ole ovea. Meille on sanottu, ettei keittiöön saa mennä, mutta meistä mikään "ei" ei ole ehdoton, jos "kyllä" on jossain tapauksessa mahdollinen. Niinpä jos joskus sopivan tilaisuuden tullen päätän käväistä keittiössä, ei Gloria koskaan murahtele vastalauseita, vaan pikemminkin tulee messiin ja nuuskitaan keittiön nurkat hyvässä yhteisymmärryksessä. Eikä kumpikaan meistä kantele jälkikäteen toisesta Emolle tai Frankolle. Siinä suhteessa ollaan toisillemme ehdottoman solidaarisia. Emon ja Frankon makuuhuoneeseen pääsy on kielletty, ja se "ei" on minusta keittiön eitä ehdottomampi, koska pääsyn estää kiinni oleva ovi. Sinne ei siis juuri koskaan ole mahdollista livahtaa. Joskus kuitenkin ovi on raollaan... Ovi oli raollaan yhtenä päivänä sillä välin kun Emo oli Valkotakkisen sedän hoteissa eikä Frankokaan ollut kotona. Ei me...

Tässä yhtenä päivänä, jo aika pitkän aikaa sitten, Emo lähti aamulla kotoa. Siinä ei sinänsä ole mitään kummallista, melkein joka aamuhan Emo lähtee. Kummallista oli se, ettei Emo enää palannut. Ei puolenpäivän aikaan, ei illalla eikä seuraavana päivänä. Eikä sitä seuraavanakaan. Oltiin hiukan huolestuneita, pidettiin vuoroin vahtia ikkunassa, tarkkailtiin odottavasti Frankon toimia. Ensimmäisenä iltana nähtiin sen valikoivan epävarman oloisena yöpaitoja ja muuta rompetta Emon vaatekaapista ja sullovan niitä kassiin. Sitten sekin lähti. Ei oltu ehditty käydä iltapissalla ja vähän jo mietittiin, joudutaanko käyttämään toistamiseen ulko-oven edustaa hätätoilettina, mutta sitten Franko onneksi tuli takaisin. Sen käsissä oli hento tuoksu, joka muistutti Emosta. Se kertoi Emon olevan muutaman päivän Valkotakkisen sedän hoteissa mukavassa sairaalasängyssä ja lähettävän meille paljon rakkaita terveisiä. Heti me kuviteltiin Emo makoilemassa meidän Vihreätakkisen sedän klinikalla, viereisessä pedissä kissimirri ja sitä...

Lopultakin olen päässyt eroon Pöntöstä, jota jouduin kuljettamaan kaulassani viikkokausia. Máxima K:n purema oli yhtä ärhäkkä kuin purijakin eikä meinannut millään parantua. Minun näkemykseni on, että se olisi varmasti parantunut aika lailla nopeammin, jos olisin saanut hoitaa sitä itse säännöllisesti ja parhaaksi katsomallani tavalla. Valitettavasti oltiin Emon kanssa ihan eri linjoilla, mitä hoitomuodon valintaan tulee. Aina kun sain tilaisuuden eli kun pönttö otettiin pois päästä lenkin, ruokailun tai peseytymisen ajaksi, aloitin omahoitosession ja jatkoin sitä niin pitkään kuin ehdin ja pystyin ennen kuin Emo säntäsi työntämään pääni takaisin pönttöön. Omahoitoni sisälsi tehokasta nuolemista ja huolellista nakertamista. Koiran kielellä on tunnetusti parantava kosketus. Ja nakertelu puolestaan auttaa poistamaan puremaan kasvaneet rumat ruvet, mikä...

Kun meiltä lähtee rinnettä ylös kohti naapurikylää, niin siinä matkan varrella on ihana iso metsä kummallakin puolella tietä. Kesällä me käytiin siellä aina iltaisin, mutta nyt joululomalla alettiin mennä sinne pitkille maastolenkeille aamupäivisin. Siellä on polkuja vaikka kuinka paljon, ne menevät ristiin rastiin, haarautuvat, nousevat ja laskevat pitkin rinteitä. Välillä polkuja ei edes melkein huomaa, kun niiden päälle on satanut niin monen vuoden lehtikasat. Mutta nyt meidän aamupäivien metsärauha on mennyttä. Meidän ihanassa metsässä lenkkeilee nimittäin vaara. Se on sporttinen leidi, jolla on täydellisen linjakas ja lihaksikas kroppa, viimeisen päälle harjattu lyhyt maksanvärinen turkki ja ilkeät silmät. Se juoksee aina vapaana. Ja se vihaa meitä. Se on aina metsässä, ja se on kaikkialla. Se lenkkeilee joka aamupäivä emäntänsä kanssa. Emäntäkin on sporttinen leidi, jolla on täydellisen linjakas ja lihaksikas kroppa, viimeisen päälle harjatut pitkät vaaleat hiukset ja ilkeät silmät. Emo on antanut...

Onkohan jossain olemassa maa, jossa vuosi vaihtuu täydellisen hiljaisuuden vallitessa? Jos on, niin me Glorian kanssa halutaan muuttaa sinne. Tai ainakin matkustaa sinne pitkälle lomamatkalle ensi jouluksi ja uudeksivuodeksi. Viikko on nyt vierähtänyt siitä kamalasta paukkujen yöstä. Pikkuhiljaa siitä alkaa jo toipua, mutta kyllä sydän hakkasi kovaa ja epätahtiin pitkän aikaa sen jälkeen. En yleensäkään tykkää kovista äänistä. Minua pelottaa jo sekin, kun ulkona sataa kaatamalla. Samoin pelkään ukonilmaa ja kylällä kiertävää torvisoittokulkuetta. Joudun ihan paniikkiin, kun ne torventoitottajat marssivat meluisana joukkona minua kohti. On suoranainen ihme, että me siskon kanssa selvittiin hengissä siitä hirveästä uudenvuodenyöstä. Oltiin kahdestaan kotona, ja vaikka Emo ja Franko olivat sulkeneet kaikki kahtimet ja laittaneet radion päälle, niin se ei paljon auttanut, kun ihan ikkunan takana sähähteli ja pamahteli. Tuntui ihan kuin siitä ei tulisi loppua koskaan. Yritettiin parhaamme mukaan suojella toisiamme,...

Tänä jouluna me Rolandin kanssa saatiin aika monta joululahjaa, joista suurin osa oli herkkuja. Nam. Silti meidän joulun paras lahja oli yhteinen Emon kanssa: uusi oma huone! Aikaisemmin se oli yksinäinen ja hiukan surullinen vierashuone, jossa ei paljon koskaan käynyt kukaan ja johon meillä veljen kanssa ei ollut ollenkaan lupa mennä. Muutama kerta me kyllä käväistiin siellä salaa, kun ovi oli jäänyt raolleen ja Emo ja Franko olivat poissa kotoa. Kerran Roland jopa otti pitkät torkut huoneen sohvalla Frankon tumman puvuntakin päällä. (Emo harjasi takin eikä Franko saanut koskaan tietää.) Yksinäinen vierashuone ilahtui joka kerta kun jompikumpi meistä kävi sitä tervehtimässä. Ja sitten yhtäkkiä tänä jouluna Emo päättikin muuttaa yksinäisen vierashuoneen talon onnellisimmaksi ja kotoisimmaksi huoneeksi, joka on meidän kolmen yhteinen ja ikioma mutta johon kaikki saavat mennä. Sohva ja kirjahyllyt siirtyivät eri seinille, uusi kirjahylly ja Emon kirjoituspöytä tuotiin sisään, ja sitten vielä pehmeä matto, pari kaunisvaloista lamppua ja paljon tyynyjä ja kuvia. ...

Tänään on minun ja Glorian syntymäpäivä. Jo kuusi vuotta elämää takana, muttei meitä vielä ikä paina. Emo sanoi, että me ollaan Glorian kanssa nyt ihan parhaassa iässä. Aamulla nukuttiin pitkään. Alettiin venytellä vasta, kun Emo oli hörppinyt aamuteensä. Sitä ennen Emo oli kyllä jo laulanut meille Paljon-onnea-vaan, mutta me kuunneltiin se suloisessa puoliunessa. Käytiin tosi pitkällä aamulenkillä vanhan kylän takana, vaikka sataa tihuutti. Me saatiin Glorian kanssa juosta pitkin peltoja eikä Emo ollut moksiskaan, vaikka oltiin tassut ja maha yltä päältä kurassa. Eikä Emo kieltänyt meitä, vaikka kaivettiin pitkään ja hartaasti ihanaa märkää multaa. Totesi vain, että jos tryffeleitä löytyy, niin ilmoittakaa älkääkä syökö niitä omiin suihinne. Vaikka olikin synttäri, jouduttiin kotona pesupuljuun. Mutta sitten kyllä aamiainen maistui aika mainiolta.  Sen jälkeen oli virallinen kuusivuotispunnitus. Minä painoin 10,8 kiloa ja Gloria puoli kiloa vähemmän. Päivä oli enimmäkseen luovaa lepoa. Välillä...